sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Maailman Ihanin Tyttö kosketti minua taas












Voimauttavan valokuvan tiimoilta 
syntynyt valokuvanäyttely 
on tullut 15 vuoden ikään.
Miina Savolainen lähti kehittelemään menetelmäänsä
 huostaanotettujen tyttöjen kanssa nuorena sosiaalikasvattajana. 
Nykyään Savolainen voimauttaa ihmisiä 
opettaen ja korjaten asenteita kuvassa olemiseen, 
kuvatuksi tulemiseen 
sekä tuomaan lempeämpää tarkastelukulmaa
 omien tai perheen kuvien katseluun.

Maailman Ihanin Tyttö-näyttely 
palasi siis ulkomailta takaisin Suomeen. 
Näyttelyyn on nyt yhdistetty kuvia 
TV-sarjaan liittyvistä kuvista. 
Mukana on siis nyt 
kuvista voimautuneita miehiäkin.

Minä näin juhlanäyttelyn Vantaalla eilen. 
Kokemus oli jokseenkin vavahduttava.
Koin rinnassani pakahduttavan ja myllertävän palan
katsoessani noita näyttelyyn ripustettuja kuvia, 
kuunnellessani nauhoitteilta ihmisten tarinoita 
omasta voimautumisestaan valokuvien avulla.

Itse en koe valokuvassa olemista mitenkään luonnikkaana.
Sellainen ei ehkä kuulu luontevasti 
aikakautemme ihmisten käsitykseen itsestä 
eikä asenteisiin kuvassa olemisesta.
Eipä ole milloinkaan ollut tapanani asettua kuvattavaksi 
ja pyytää ketään ottamaan minusta itsestäni 
haluamaani kuvaa.

Se harmittaa minua, 
sillä joitakin tärkeitä kuvia puuttuu. 

On, minusta kuvia,
 kaikissa elämänvaiheistani,
mutta,
ne ovat kuvaajan näkemyksiä minusta.

On hyviä, on huonoja,
on sellaisia joista pidän (salaa).
Kaikkein kamalimmat olen tuominnut poistettaviksi.
Ne ovat sellaisia, joissa en ole kyennyt 
katsomaan itseäni.

Tässä siis syy, miksi Savolaisen menetelmää 
tarvitaan, sillä

***
monessa muussakin suhteessa suhtaudun itseeni
arvostellen ja kriittisesti.
Sellainen, ylipäänsä,
 lienee meissä ihmisissä tavallista.
Mutta siitä seuraa, se,
 etten voi aina niin kovin hyvin, ja
että suhtaudun sen ajatuksen myötä 
myös kanssaihmisiini kriittisesti.

***
Tuosta piirteestä voisin vähitellen
 koettaa päästä eroon.
Jospa oma oloni 
ja sen myötä läheistenikin olotila 
paranisi ja kevenisi.
Olenkin tämän vuoksi lupautunut 
sekä itselleni että ystävälleni
tekemään matkaa elämänkaarelleni.
Se alkakoon hitaasti ja sallien...

Rohkenin eilen heittäytyä istahtamaan 
tähän kullatulle tuolille
ystäväni kuvattavaksi
kuin myös tähän allaolevaan kuvaan
Ateneumin Tove Jansson- näyttelyssä.




Näistä voin nyt alkaa

opetteluani ja hyväksynnän tietä.


***
Jo aiemminkin olen tullut kosketetuksi
Miina Savolaisen kuvista ja
Maailman Ihanimmista Tytöistä.

Täältä löytyy lisää Ihania Tyttöjä
ja myöskin täällä
on voipunut käynyt voimaatumassa kuvista
Kurkkaa vanhoja tekstejä ja kuvia. 
Tällä kertaa en rohjennut selvästikään
ottaa noin yksityiskohtaisia kuvia.
Jotain siis tapahtuu kolmessa vuodessa.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Elämänkaarella


Tässä kaupungissa minä olen elänyt lähes tulkoon koko elämäni. 
Tänään istuin koskenrannalla,
yllättävää kyllä, suljetussa ravintolassa.
Aurinko paistoi suvannolta sisään.
Pääsin vieraisille ikätoverini elämänkaarelle.


Elämä on kummallinen liittymäkohtineen,
 palasineen ja kokonaisuuksineen.
Kuuntelin tarinaa elämästä. 
Pohdimme toistemme reittejä,
yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia.
Kullakin on oma tiensä, 
kaikilla omat koukeronsa.
Minä kuljen nyt koukeroista kohtaa,
sen verran epäselvää 
etten ymmärrä tarkoitusta,
vai onko vain niin, että iän myötä
asiat vain alkavat erottua eri tavoin,
synkät sävyt syvenevät,
heleät sävyt hälvenevät. 
En tiedä sitäkään johtuuko tarpeeni 
jäädä pohtimaan elämän ulottuvuuksia ja
mutkittelevuutta iästä vai elämänkokemuksesta?
Tiedän kuitenkin, 
että kanssani on kaltaisiani ikätovereita
mietiskelemässä samankaltaisia kysymyksiä 
juuri tänä keväänä.

Ennenkuin ravintola aukaistiin yleisölle,
otin vastaan tehtävän
koota oman elämänkaaren.
Tehtävä on kiintoisa.
Toivon löytäväni jotakin,
joka hieman kirkastaa sumeutta,
suuntaa minua eteenpäin.
Olen saamassa tauon, 
jolloin otan aikaa
tälle projektille,
jätän tämän muhimaan…


perjantai 28. maaliskuuta 2014

Mekolla


Tarkenin mekolla ulkona kotipihassa,


…yllättävää miten talven yli selvisi tuokin...
ahtaaseen muoviruukkuunsa,
unohtuneena,
siirrettynä pakkasesta sisälle…
Se on köynnöshortensia,
jonka raha ei mennyt hukkaan.

   
                         ...tämäkin selvisi,
                                  urhoollinen ja voimaa täynnä oleva,
                                     mikä lie kaunottaren toukka...


Perustan rappupuutarhan.
Jäisestä maasta tunkee jo jotakin pintaan.
On uskottava, että kevät koittaa.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Vuodesta toiseen




On jotenkin sellainen fiilis, 
että vuodesta toiseen...
näkökulmani ovat samoja,
kuvani ovat samoja,
haasteeni ovat samoja,
työhöni liittyvät jutut ovat samoja,
ikkunastani avautuva maisema 
on sitä samaa.

Jännitettä tuovat elämääni 
joko lasteni toikkaroinnit,
ja nyt kun tuntuu, 
että hekin ovat tasoittuneet,
niin enää nämä sairaudet, 
joiden hoidot ja etenemiset 
antavat odottaa.

Onko muilla keski-ikään ehtineillä
samansuuntaisia ajatuksia?
Jotenkin vain tuntuu, 
etten voi vaikuttaa 
noihin asioihini,
eivät ne miksikään muutu.

Tai ehkä…
 tuota ikuista sekasotkua voisin
pakata vaikka jätesäkkiin 
ja kierrättää
sen jonnekin…

Ja ehkä palata kunnes feng shui
vallitsee tässä talossa,
jospa maisemakin sitten
alkaisi näyttää erilaiselta.

Voikaa hyvin!


Kaikki kuvat vanhoja ja niitä samoja