sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Yllätysvieras saapuu, ei saa pelätä eikä ahdistua





Loma alkoi.
Enkelit saatiin lopulta kuiskuttelu- ja kimaltelukuntoon,
kuuset seisomaan keskellä lavaa niin,
että kotiväen ihailu saattoi tunkeutua ihan joka soluun.
Timanttipuut helisivät ksylofonien, kulkusten ja triangelin
tahtiin ja kaiken huipuksi 
tonttukin lopulta uuvahti lavan reunalle nukkumaan
tähden loisteeseen.

Joka joulu on yhtä ihmeellistä,
miten hartaus ja pysähtyneisyys 
meistä kaikista, pienimmistäkin,
sitten lopulta kumpuaa 
ja on tilaa joulujuhlan
ja joulun tulla.

Niin siinä taas kävi, 
koulun hässäkässäkin,
vaikka kuluneen viikon kuhina 
olikin hillittömän suuri.

***

Lataan itseeni huojennusta ja
jouluun virittäytymistä
seuraamalla piispa Irja Askolan sanoja
hänen FB-palstallaan.

Siellä hän jokin aika sitten
kehoitti meitä joulun odottajia,
(minä tulkitsin) jouluun tuskastuneitakin 
raivaamaan pelkojamme ja
katkaisemaan perinnepakkojemme kahleita,
saavuttaaksemme itsellemme huolettomuutta 
ja tilaa hymylle.
Tuosta ajatuksesta minä nautin
yrittäessäni olla sovussa omannäköiseni
joulun kanssa.

***

Uusimmassa tekstissään 
piispatar pohtii edelleen joulua, 
sitä ympärillä leijuvien
joulutarinoiden ja idyllien 
luomaa mielikuvaa niin naistenlehdissä,
mainoksissa kuin traditioissakin.
Niihin sisältyvä tunnelma tuoksuineen,
glamoureineen ja muine
tarpeettomuuksineen
saattavat aikaansaada joissakin pakokauhua,
kun kaikkialla joulu ei tokikaan ole sellainen.
Voi ja saa olla, mutta ei täydy.

Tänä jouluna ainakaan tässä huushollissa
ei taskaan saavuteta glamouria eikä kimallusta.
Vältän tietoisesti hermostumista olemalla poissa kaupoista ja
niiden kliseisestä joulumusiikin täyteisestä
ilmapiiristä.
Kaikki on kodissamme 
taas hivenen erilaista kuin ennen,
kuin vaikkapa vuosi sitten.
Parasta on etten vertaa mihinkään
en mihinkään traditioon.
Toteutan ja noudatan vain niitä,
jotka kuin itsestään solahtavat kohdalle.

***

Eilen illalla olin teinilapseni kanssa kuuntelemassa
keskiaikaisessa kirkossa
joulumusikaalia.
Musikaalin keskeisin sanoma liittyi pelkäämiseen.
Tänä aamuna herätessäni, 
soi mielessäni säe, 
Immanuel, siis älä pelkää.

Säe liittyi ensimmäiseen jouluun,
jonka tunnelmat olivat tunteiltaan ja tunnelmaltaan
kovin ristiriitaiset.
Oli hämmennystä, epäluottamusta,
epävarmuutta ja keskeneräisyyttä.

Irja Askola toteaakin tekstissään,
miten me ihmiset olemme keksineet 
tämän ns. sisäsiistin joululeikin.
Siinä kaikki etenee tietyllä tapaa
ihmisten keksimällä tavalla.

Olemmeko mahdollisesti
 unohtaneet joulun yllätysvieraat, 
enkelit, 
jotka keskeyttivät paimenten työn ja
sekoittivat ilmoituksellaan kaiken,
todetessaan, 
älkää pelätkö, 
teille on syntynyt Vapahtaja...

***

Miksi minäkään pelkäisin mitään?
Siistin hieman ympäristöä,
laitan ruokaa, kuten muinakin päivinä,
rauhoitun ja pidän vapaata.
Nautin yllätyksistä ja siitä mitä eteen avautuu.

Tee sinä samoin.


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Ihan pakko vetää henkeä







Onneksi minulla on kampaajani lepotuoli.
Siinä voin torkkua, 
nauttia sitruunateet ja kosketuksen, 
jaamme arkea ja mieli virkistyy. 

Palaan kotiin "rotevan" kanssa, 
silppuan sipulit 
ja laitan padan uuniin. 
Kuuntelen isoa, iloista lasta, 
puhun länsi-ylämaata 
innokkaalle vastaanottajalle. 

Unohdan kestoväsymyksen,
levottomuudet, hässäkät, 
riitojen selvittelyt, kantelut, 
radiuksen, taudin ja
sen, 
että aamuheräämisiä 
on vielä vaan... 

Onneksi tulee joulu ja 
se ettei tarvitse 
ohjeistaa ketään 
eikä vastata mistään. 

Voi vaikka katsella, 
kun lumi putoaa 
muodostamaan timanttipuita. 

Nyt juuri odotan sitä... 
kuin säysein ja sopuisin 
talvipuutarhani taimi... 


onneksi niitäkin on 
 



perjantai 12. joulukuuta 2014

Keskeneräistä juurtumista vielä viikon verran





Talvisella taimitarhalla kypsyvät enkelit. 
Heistä kehkeytyy ihanan herkät.
Heitä on seitsemän.

Tanssiessaan tänään nuo
enkelin raakileet nostattivat 
kaikessa keskeneräisessä kauneudessaan 
ihokarvani pystyyn.
Kerroin sen heille,
samoin kuin sen miten,
heihin tulee ihastumaan kotiväki.
Heitä hymyilytti.




Timanttipuiden ja kuusien pystyssä pysyminen 
on vielä hieman niin ja näin.
En tiedä mitä ajattelisin.
Otan tärkeimmäksi kuitenkin sen innokkuuden,
jolla he haluaisivat päästä soittamaan
chimesejä ja kellopelejä.
Onneksi heillä on vielä viikko aikaa 
juurtua alustaansa,
tavoittaa timanttipuiden herkkä hilinä.





Karuin kohtaaminen kuluneella viikolla
oli löytäessäni koulun
roolivaatevaraston ja
siellä olevan pahvilaatikonmuotoon teipatun
joulukuusen nauhakokoelman.

Mikä ennennäkemätön muoto?




Ennakkoluulottominta ja sominta tänään oli,
kun yksi taimista kysyi,
kuka saakaan olla katulamppu?

Katulampun rooli on tähden ohella tärkeä,
niiden loisteeseen saa ainut tonttu nukahtaa.
Kun kysyin kuka haluaisi,
monta halukasta ilmoittautui.

Arjessa on siis paljon hyvää,
vaikka suurimman osan ajasta hikeä pukkaa
ja osa asioista on ihan liikaa minulle.






lauantai 6. joulukuuta 2014

Vähän ansiomerkeistä, itsenäisyydestä ja juhlasta




Juhlapuvut kaikilla mausteilla valmistuivat.
Ne kuvattiin kaupunkimme vanhan hotellin 
miljöössä fiinisti kuplivaa nauttien.
Mekkokurssi sai ihanan
iloluonteisen ja kepeän päätöksen.

Varsin hauska yhteensattuma sattui
astuessamme hotelliin sisälle,
kun itse maankuulu taiteilija ja pukusuunnittelija
seisoi seurueensa kanssa hotellin aulassa.

:)

Lähtiessämme illalla kotiin
 oli opettajamme kaikenkirjava 
kuvausrekvisiittalaatikko
 kirkkaan punaisine plyymeineen, helmikoristeineen, 
sulkineen ja Tiger-silmälaseineen oli hävöksissä.
... ei kun kiireesti antamaan palautetta...
Olimme yhtä mieltä siitä, 
että "kilpaileva yritys" oli korjannut 
rekvisiittalootan parempaan talteen.
Löytyihän loota alkuviikosta ja palautui
oikealle omistajalle.



Oli meillä tädeillä pikku kuohareissa
siis tuplaten hupaa.

:)


Tänään itsenäisyyspäivän kunniaksi 
kiillottelin ainoan ansiomerkkini
juhlamekkoani koristamaan.
Olen saanut sen 20-vuotisesta palveluksestani
kotikaupungissani.

On se surullista,
 miten vähän käyttöä onkaan ansiomerkeille
ja miten vähän on ylipäätään käyttöä taftisille
pallohelmaisille tyllikuorrutteisille juhlamekoille.
Onneksi tänään on.
Vastaavaa punakeltanauhaista ansiomerkkiä olen tavannut 
vain lasten leikeissä ystäväni perheessä.
Arkista on elämä,
varsinkin ellei itse nostata tunnelmaa
ansiomerkkitasolle.

Samaan aikaan puuhaillessani ansiomerkkini kanssa,
oli myös toinen ansiomerkki kaivettu laatikon uumenista. 
Se löytyi äitini FB-sivulta.
Piti ihan ottaa yhteys äitiin ja kysyä 
kenen tuo sururisti oikeastaan alun alkujaan oli.

Sururistiä nimittäin saivat kantaa sotiemme jälkeen 
vain lesket ja vanhimmat tyttäret. 
Allaoleva sururisti on siis mummoni. 
Hän oli perheensä ainoa tytär 
ja äitinsä kuoltua sai merkin veljensä kaaduttua talvisodassa.
Martta-mummoni, nuorena äitinä,
 joutui Uunonsa kanssa evakoksi
äitini synnyttyä Viipurissa.
Äiti kertoi ettei sururististä milloinkaan puhuttu. 
Se oli vain löytynyt 
mummon tavaroista hänen kuoltuaan.





Onneksi sodasta on niin kauan, 
että me jo saatamme puhua merkin alkuperästä.
Sanattomaksi meni, äiti löytäessään merkin
ja ajatellessani tuota, sydäntäni kouraisee,
ajatus siitä, että poikani on nuoren sotilaan iässä
ja astumassa puolustusvoimien palvelukseen 
seuraavassa alokassatsissa tammikuussa.

Onneksi on rauha
eikä sodan uhka leiju maamme yllä.
Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää 
elää itsenäisessä maassa.

Iloitkaamme siitä tänään!
Pian alkaa pukuloisto ja
ansiomerkkien kimallus
TV-kanavilla ja netissä,
sitä seuraamaan siis.

Hyvää itsenäisyyspäivää!





lauantai 29. marraskuuta 2014

Raskaan mustan keskellä on syytä hieman astella kepeissä kengissä



Kaikkein pimein ja pisin kuukausi on selätetty.
Seuraavissa sentään 
on jotakin ajatusta mihin 
kiinnittyä ja ripustautua,
 jotakin sellaista,
 joka alkaa hiljalleen viedä
 eteenpäin ja valoa kohti.
Joulukuu on juhlakuu
vaikka päivä vielä piteneekin.

Talvinen taimitarha on
asetettu odottamaan joulun tuloa.
Huomenna saamme päätökseen
juhlapukukurssin.
Pukujemme valmistumista juhlistamme
pukeutumalla niihin ihanaisiin, 
nauttimalla viehkon ylellisessä
ympäristössä lasilliset kuohuvaa ja 
tietenkin valokuvaamalla luomukset.

Jotakin hyvin leikkimielistä
 tuohon kätkeytyy.
Hieman huvittuneena 
odotan siis huomista.
Enää kaitale mustaa tylliä 
pallohelman sisustaan ja menoksi.
Juhla pitää järjestää itse
ellei kukaan muu sitä järjestä.

Kepeät kengät 
pitää vielä ottaa esille 
kaapin uumenista.