perjantai 27. helmikuuta 2015

Asfaltti pilkottaa voisin ostaa ensimmäiset narsissit






Kotikatu sulaa lumesta,
samoin eteläinen piha.
Ikeassa tarjottiin kuluneella viikolla
jo pikkunarsisseja,
en ollut yhtään sillä tuulella.
Nyt saattaisin jo olla.




Lueskelin vanhoja blogitilastoja.
Blogin pitämistä olen
harrastanut pian viisi vuotta.
Siihen mahtuu monenlaista.
Vanha blogini 
näyttää minusta värikkäämmältä.
Elämäkö harmaantuu?




Pelottaa ajatella samaa aikaa eteenpäin.
En ajattele.
Olen tässä ja nyt.
Menen rappusten alle 
ja imuroin talven pölyt.




Vielä on lomaa
ennen...






keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Loma on ihmisen parasta aikaa



Opin, että lautasmallissa on syytä näkyä myös lautanen ja
ilmoitan, että minun työhuoneessani näkyy viimein lattia.
Se onkin ollut pitkällinen prosessi tuo kankaiden,
lankojen ja muiden tarpeellisten tykötarpeiden luokittelu...
ja sarjoittaminen. 
Mutta ei minulta taatusti vieläkään tekeminen lopu.

Kuten nyt nuo kutimetkin,
onhan se sangen ekologista 
neuloa koko ajan samoilla langoilla.
Pipostakin lähti tulemaan ihan liian iso. 
Se on kai syytä aloittaa alusta.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Lomahoitoa ja tytöt tanssivat ruusuilla


Ruusuilla tanssia oli humpsutella kaupungilla ison lapsen kanssa.
Tarpeellista ja virkistävää hankittiin, toistemme seurasta nautittiin.
Mukaan tarttui vähän vaaleaa pipolankaa, jonka rinnalle lisätään
teeteen Paljetti-lankaa sekä äidille että tyttärelle. 
Viikonloppuna katselin lempikahvilassani neulottuja pipoja,
joissa oli turkistupsu. Ne maksoivat yli satasen kappale.
Niin että vaikka lankalaatikot kotona tursuavatkin
ja joku voisi väittää, että langat kannattaisi jättää ostamatta,
me teimme kuitenkin melkoiset säästöt.
Mistähän saisi hankituksi turkistupsut?

Kotona vietetään talvilomaa 
lankalaatikoita ja kangaskasoja inventoiden.
Riittää ettei tarvitse herätä kellon tahtiin ja että on aikaa
nauttia maljakossa olevista kirjavista tulppaaneista.
Opettelen nukkumaan yöni syvää unta ja hiljaa.
Perhekin nauttii ;)
Tavoitteena olisi saada haltuun vuorokausirytmin 
lisäksi myös säännöllisen syömisen rytmi.
Lyhyisiin ruokaväleihin totuttelu on vaikeaa.
En meinaa päivän aikana millään ennättää syödä 
riittävän montaa pientä ateriaa,
vaikka suunnittelisinkin ruuan etukäteen.
Olo kohenisi kuitenkin paremmilla syömisillä ja unilla.
Ulkoilun lisääminen olisi myös luonnikasta valon lisääntyessä.

Itseaiheutetun huonon olon välttäminen
olisi nyt suurin ja tärkein tavoite tälle keväälle.
Siksi onkin parasta lomahoitoa minulle olla parhaan
tyttöni seurassa lähestulkoon tasavertaisina aikuisina
ja vaikka tanssia ruusuilla.
Kesällä hän on täysi-ikäinen <3



tiistai 17. helmikuuta 2015

Ihminen tarvitsee päivien päiviä








Olen aina ollut sitä mieltä, että arjen keskelle ihminen tarvitsee 
päivien päiviä ja juhlahetkiä 
selviytyäkseen arjen tasaisuudesta, harmaudesta ja siitä,
ettei onneksi mitään hätkähdyttävää eikä kummallista tapahdu.
Viime perjantaina meille osui kohdallemme päivien päivä.
Arjen harmaus, uupumus, sairaus,
ikuinen rahapula ja kaikki roso kaikkosivat, 
kun saimme juhlia esikoisen 
sotilasvalaa ja kuopuksen wanhojen tansseja.




Täytyy myöntää, 
että ensi kertaa näin sydämeen käyvästi mietin sitä,
 mitä maanpuolustaminen tosiasiassa tarkoittaa, 
ja mihin poikalapseni nyt itsensä lupaa 
kunnian ja omatuntonsa kautta. 
Toivottavasti Suomen tilanne ei milloinkaan palaa siihen, 
että kansalaisemme joutuvat sodassa henkeään vaarantaen 
sotimaan maamme puolesta.

Myönnän myös, 
etten ole ymmärtänyt oikeastaan mitään maamme puolustusjärjestelmästä
enkä myöskään siitä, mikä arvo puolustusvoimien 
järjestämällä koulutuksella ja hyvin organisoidulla kokonaisuudella 
on keskenkasvuisiin nuoriin miehiin, jotka
ovat vasta pääsemässä omasta uhmakkaasta iästään 
rajojen kokeilijoina ja niiden uhmaajina.
Kuuden viikon alokasaikana on poikani sanojen lävitse kuultanut 
kunnioitus puolustusvoimien järjestelmää kohtaan. 
Hän on myöntänyt ja hämmästellyt miten merkityksellistä kaikelle toiminnalle on järjestys, rajat ja kuri. Hän on taas saanut huomata sen miten hyvällä ja asianmukaisella käytöksellä asiat etenevät hyvässä ja kannustavassa hengessä.
Mielenkiinnolla jään nyt seuraamaan mitä vuosi tuo tullessaan.



Alokkaastani en tiedä, ja tyttärestäni sen verran, 
kun hän aamulla kampaajan jälkeen ennätti kertoa, 
että nyt alkoi jännittää...

Mutta minua jännitti.



Tuttuun tyyliini jännitin muiden jaksamista ja selviämistä eniten. 
Tällä kertaa jännitin mummin selkää. 
Jännitin myös puolison jaksamista ilman päivälepoja, 
sitä miten lääkitys pitää ja suojaa häntä voimakkailta epilepsiakohtauksilta, 
jotka voivat olla vaarallisia ja jopa kohtalokkaita. 
Miehen kasvoista luin päivän mittan lisäntyvän väsymyksen. 
Sanojen puuroutumisesta ja sekoittumisesta huolimatta,
hän jaksoi ja oli mukana juhlissa iltaan asti. 
Lopuksi hän vielä tanssitti tyttärensä ja vaimonsa
iloiten ja hymyillen kuin ohittaen vaikean sairautensa.



Lapsieni tempauksia minun ei onneksi tarvitse enää jännittää 
vaan saan nauttia heistä, miten he osaavat olla tilanteidensa tasalla 
ja hoitaa ne hallitusti, kauniisti ja mieltä ilahduttavalla tavalla.

Nautin katsellessani alokasta tyttöystävänsä kanssa.
Hän osaa ja haluaa ottaa tilaa heille kahdelle.
Pidän tuota tärkeänä. Kuitenkin hän huomioi meidät muut
esittelemällä varusteitaan tupatarkastusta tehdessämme.
Iloitsin siitä luonnikkuudesta, jota hänestä kumpuili, 
kun pääsin seuraamaan häntä kavereidensa
parissa kahvikioskilla, sotkun munkkijonossa.

Iltasella jääkäri suorastaan yllätti hakiessaan sisarensa tanssiin 
ja tanssittaessaan prinsessaa iloisesti rupatellen.




Hieman nolona joudun myöntämään, että vielä vuosi sitten
olisin ollut valmis ostamaan tyttäreni pois 
noista kulutushysterialta ja kilpavarustelulta tuoksahtavista tanssiaisista. 
Nyt näen asian toisin.

Juteltuani muiden äitien kanssa, ymmärsin ehkä jotain siitä,
mitä tuo päivä merkitsee tyttöydelle ja naiseudelle.
Tulin myös huomaamaan miten ensiarvoista käytös- ja tapakasvatusta
tanssiminen ja juhlakokonaisuuden harjoitteleminen on ollut.
Tuonkaltaisia juhlia ei perhepiirissämme milloinkaan harjoitella.
Käsinkosketeltavan kepeä ja iloinen tunnelma koululla sai minut 
vakuuttuneeksi myös siitä, miten tärkeä asema yhteishengen
luojana noilla tanssiaisilla on. Kakkosluokkalaiset tarvitsevat yhteishenkeä
tsempatakseen toinen toistaan raskaan lukion selvittämiseksi.
Onneksi lakkasin kyseenalaistamasta, olin valmis suunnittelemaan ja
tukemaan lapseni prinsessapäivää.
Ehkä tytärlapsellani on nyt valmiutta kohdata sellaisiakin tilanteita, 
joita äitinsä on kauhistellut ja tarkoituksella vältellytkin.



Olen siis ylpeä siitä, 
miten tyttäreni rajasi ja teki järkeviä valintoja
perheemme budjetin huomioiden, voidakseen osallistua juhliin.
Mekossa säästyi monta sataa sinnikkyyden vuoksi,
kuitenkaan hän ei myöntänyt tinkineensä haaveistaan. 
Käytettiin omia kädentaitoja ja palveluita ostettiin harkiten.
Iloitsin suuresti siitä, miten lapseni osasi hermoilematta
hoitaa suunnittelun, valmistautumisen ja aikataulut. 
Juhlassaan hän loisti tyytyväisyyttä
kauneutta ja onnea. Hän vastaanotti ja piti vieraansa.
Hän sädehti kavaljeerinsa käsivarsilla tanssiaisten ajan. 
Hän herätti huomiota jatkuvalla ja kauniilla hymyllään. 
Hänen oli selvästi helppo ja hyvä olla. 
Minä en olisi pystynyt siihen milloinkaan tuossa tilanteessa. 
Ajat muuttuvat. 
Toista oli silloin, kun minä vanhassa lainapuuvillamekossa 
ja olkihatussani juhlin päivää. 





Kumpikin lapsi sai juhlansa,
nautti vieraistaan ja osasi olla perheensä ja vieraidensa keskipisteenä.
Äidillä ja isällä ei voi täydellisempää päivää olla.
Olen kiitollinen, 
että saimme sen kokea yhdessä koko perhe.




lauantai 14. helmikuuta 2015

maanantai 9. helmikuuta 2015

Loppusilausta vaille valmista




Onko mitään viikkoa 
milloinkaan ennen 
odotettu tässä talossa 
yhtä paljon?

Helmat kahisevat,
hiuksia sommitellaan, 
ripsiä ja kynsiä
viimeistellään.
Meikkisävyt on suunniteltu
tarkemmin kuin koskaan ennen,
vain yhteisiä askeleita 
vielä hieman hiotaan ja
käsien asentoja tarkistellaan.

Äidinkin näkökulmasta 
tästä tulee varmasti
 värikäs ja juhlava viikko.
Arjen keskelle 
juurikin 
sopivan kokoinen 
juhla.
Jossa ah,
minun osani on olla 
autonkuljettaja,
valokuvaaja ja
äiti.

Onhan tässä 
jo harmaata arkea
ollutkin.


lauantai 7. helmikuuta 2015

Erilainen valo




Sininen taivas ja erilainen valo.
Nyt kääntyy uusi lehti.




Nyt jotain joka tuottaa iloa.
Icebugit alle ja pidolla
eteenpäin.





Suihkutan viherkasveja.
Nypin kuolleita lehtiä.
Suunnittelen kuvakirjaa.
Jaksan jo ilman päiväunia
koitan olla märehtimättä yhtään.




Viikon paras hetki koittaa
kun alokas saapuu kotiin.
Hän halaa pitkään,
kysyy onko erikoista.
Ruokaa,
kuulumisia ja
korttipeliä äidin kanssa.
Mikä mainio poika!

Hän joka vielä äsken itse häröili 
hämmästelee nyt häröilijöitä.
Hän on motivoitunut ja innostunut.
Hänestä on kasvamassa mies
sekös lohduttaa ja saa hyvälle mielelle.

Ja mikä ihaninta:
hän osaa pukea tuon kaiken sanoiksi
ilahtua äidin hyvästä mielestä.
Voiko parempaa olla.
Ei juuri nyt.











torstai 5. helmikuuta 2015

Olisiko yhteissoitossa se juttu?




Kolottaa särkee nukuttaa,
tavarat on sekaisin pinoissa,
silmälasit, puhelin,
muistilaput hukassa,
muisti toimii kuin veitsenterällä,
onko jokin hoidettava asia unohtunut,
kehtaanko vielä kysyä hoitamattomasta, 
rempalleen jääneestä asiasta.
Sellaista on
 kun venyttää jaksamistaan liiaksi.

Työnohjausasiaa sain selvitellyksi,
esimies on asian takana ja 
kiinnostuneita työkavereita
tuntuisi löytyvän,
näyttää siis näkyvän vihreää valoa 
tunnelin päässä.

Oljenkorsi työpaikalla jaksamiseen 
ja yritystä parempaan yhteissointiin 
on siis näköpiirissä.

Nyt vaan tarvitaan hieman aikaa tälle
keholle ja mielelle palautumiseen.


tiistai 3. helmikuuta 2015

Mutkikaskin voi olla kirkasta ja samean jälkeen sitä kuitenkin tulee



En pidä pahana sitä, 
että nyt saan hetken 
kuunnella rauhassa
mitä sisälläni tapahtuu.

Uusinta uutta 
mitä kuulen ja tunnen
on tuo puserrus rinnassa.
 Se hieman pelottaa.
Sellaista ei ole ollut ennen.
On vain ollut se tumma, 
kulmikas pala.
Ahdistus.

Sain yhteyden uniklinikkaan.
Pääsen vihdoin harjoittelemaan
sleeping beauty unta 
apneetikoille tarkoitetun maskin avulla.

Elämä ei ole tasaista harmoniaa,
se on sekalaista.
On muitakin, joilla on ahtaita paikkoja,
eivätkä ne todellakaan ole umpikujia.
Niistä päästään ohitse.

***

Vastapainoksi
ostin oranssin silkin ja 
sain olla suunnittelemassa
prinsessapäivän strassikampausta.
Kirkasta siis on tulossa.



maanantai 2. helmikuuta 2015

Tuli helmikuu ja tauon paikka


Pitää funtsailla ja lepäillä.
Kun tulee ikää
alkaa ymmärtää mitä se on
kun on psykofyysinen kokonaisuus.
Muistan hyvin kun minulle tuota opetettiin
en ymmärtänyt siitä mitään.
Luulin vain.
Luulin kai myös, 
että ihminen kestää mitä vain.

Ihminen ei kestä.
Ihmisen ei tarvitse.
Ihmisellä on raja.
(Ehkei kaikilla,
mutta minulla on alkanut olla).

Jos nukkuu eikä virkisty
alkaa sattua.
Yhä useampiin kohtiin.
Sellainen on uniapnetikko ja myalgikko.
Sellainen olen minä.

Ihmistä ei myöskään saa kohdella miten vain.
Ihmiseen tulee lisää säröjä.
Niistähän Hra Cohen laulaa?
Hän laulaa samassa yhteydessä myös valosta.
Jäänpä odottelemaan 
ensin unta sitten valoa.